Toiset maksaa, toiset päättää

Keskiviikko 26.6.2019 klo 19.40

Suomen europarlamentaarikkojen osuus Euroopan parlamentissa on n. 1,7 %, meillä on 13 edustajaa yhteensä 751:stä edustajasta.  Eri maiden osuudet parlamenttipaikoista riippuu maan väkiluvusta. EU:n maista on 10 nettomaksajaa ja 18 nettosaajaa (2016). Suomi on ollut pitkään nettomaksaja, mutta monen nettosaajan osuus parlamentissa on huomattavasti suurempi kuin Suomen. Esimerkiksi Puola on reilusti saamapuolella, mutta käyttää parlamentissa lähes nelinkertaista äänivaltaa Suomeen verrattuna. Espanjan kohdalla suunnilleen sama juttu.

Miksei parlamenttipaikkoja jaeta sen mukaan kuka maksaa? Eikö se olisi oikeudenmukaisempaa? Mitä jos joku perustaisi osakeyhtiön, tarjoaisi sinulle kahden prosentin osuutta siitä ja sen jälkeen toteaisi, että joudut rahoittamaan yhtiötä huomattavasti enemmän kuin reilusti suuremmat osakkeenomistajat. Suostuisitko tähän järjestelyyn? Varsinkaan, jos äänivaltasi olisi yhtiön asioihin olisi edelleen se sama kaksi prosenttia? Veikkaanpa, että aika harva suostuisi.

No, Suomi suostuu.

Kunnioittaako parlamentti kansan ääntä?

Torstai 3.11.2016 klo 13.19

Brexitin jälkilöylyt sen kuin kuumenevat. Nyt Britannian korkein oikeus on määrännyt, että maan hallitus ei pysty aloittamaan maan eroneuvotteluita (artikla 50) ilman parlamentin hyväksyntää. Tämä herättää melkoisia kysymyksiä. Mitä tulee parlamentti nyt tekemään? Entä meneekö hallituksen valitus oikeuden päätöksestä läpi? Jos parlamentilla on valta kumota kansanäänestyksen tulos, mikä pointti on sellaisia ylipäätänsä järjestää? 

Joka tapauksessa on selvää, että tämä oikeuden päätös vihastuttaa ihmisten mieliä Britanniassa, ja jopa muuallakin Euroopassa. Se antaa bensaa liekkeihin sille ajattelulle, että jokainen EU-eliitin vastainen äänestys voidaan tarvittaessa kiertää. Demokratia ja Euroopan unioni tuntuvat jatkuvasti karkaavan entistä kauemmaksi toisistaan. 

Nyt vaan toivomme, että parlamentin jäsenillä löytyy sen verran kunnioitusta kansanäänestyksen tulosta kohtaan, että äänestävät sen mukaan. Jos eivät, vihaisten EU-kansalaisten joukko sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Mitä siitä seuraa? Ei ainakaan vakautta. 

Orpon puheesta

Maanantai 22.8.2016 klo 17.33

Kokoomuksen puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Petteri Orpo piti suurlähettiläspäivillä puheen, johon on yksinkertaisesti pakko hieman kommentoida. Orpo toteaa seuraavaa:

”Suomen hyvinvointi perustuu kansainvälisyyteen.”

Tästä perusajatuksesta voinemme kaikki olla koko lailla samaa mieltä. Hän kuitenkin jatkaa: 

”…meidän ei pidä aliarvioida sitä, että Suomesta ja Euroopasta löytyy iso joukko ihmisiä, joille kansainvälisyys ja avoimuus ovat uhka. Ihmisiä, jotka haluavat rajat kiinni ja Euroopan unionin hajalle.”

Eli siis keskustelu Euroopan unionista eroamisesta ja rajojen kiinni laittamisesta ovat yhtä kuin kansainvälisyyden ja avoimuuden vastustaminen. Orpo toteaakin, että ”flirttailu” näiden asioiden kanssa on ”vahingollista”. 

No niin. Miten ihmeessä olemme ajautuneet siihen pisteeseen, että kansainvälisyys on sama asia kuin Euroopan unioni? Eikö siis kansainvälisiä suhteita, kauppaa tai investointeja yksinkertaisesti voi olla ilman tähtilipun tuomaa siunausta? Nämä ovat mielestäni valideja kysymyksiä, joita tulisi tarkastella ja joista tulisi keskustella. En väitä omaavani niihin yksiselitteisiä vastauksia, niitä tuskin edes on. Mutta miten ihmeessä vaihtoehdoista keskusteleminen tai niiden esittäminen on vahingollista? Itänaapurissa varmasti osataan vastata tähän…

Mitä tulee rajat kiinni-heittoon, tuskin kukaan vakavasti otettava poliitikko esittää muurin rakentamista rajalle. Mutta jos tällä viitataan esim. vaatimuksiin tiukentuvasta maahanmuuttopolitiikasta, jota naapurimme muuten tekevät kiihtyvällä tahdilla meihin nähden, meidän pitää aivan ehdottomasti puhua siitä kuinka auki ne meidän rajat ovat ja kenelle. Tuo vapaa liikkuvuus ei ole osoittautunut täydelliseksi siunaukseksi ihan kaikille Euroopassa. Mutta tekeekö ihmisestä automaattisesti ”sisäänpäinkäpertyjän” tai ”impivaralaisen”, jos haluat turvata rajasi ja kyseenalaistaa sen, onko EU paras ratkaisu kansainväliselle ja avoimelle Euroopalle. Mielestäni ei  tee. 

Lopuksi Orpo vielä toteaa, että Turkin viisumihelpotukset Eurooppaan ovat edelleen täysin mahdolliset. Turkin syöksyminen totaaliseen diktatuurin ei ilmeisesti tässä kohtaa haittaa. Orpo lopettaa: 

”Olisi meiltä kovin lyhytnäköistä ajaa Turkki kauemmaksi Euroopasta.”

Viimeaikaisten uutisten valossa ei se välttämättä kauhean viisasta ole myöskään Turkkia päästää yhtään lähemmäksi Eurooppaa. 

Lopuksi haluaisin vielä esittää, että sanaa flirttailu ei enää ikinä käytettäisi poliittisessa keskustelussa. 

Kauanko olemme valmiita odottamaan EU:n uudistumista?

Keskiviikko 29.6.2016 klo 19.55

Suomen kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä on torpattu monella suulla. Syitä on monia: Puhuminen siitä on vastuutonta ja aiheuttaa epävakautta, kansalta on jo kysytty, aika ei ole oikea ja ennen kaikkea pitäisi olla tarkka suunnitelma siitä, mitä tehdään jos tulos olisi eroaminen. Tämä siitäkin huolimatta, että kansanäänestyksen lopputulos voi aivan hyvin olla myös unioniin jääminen. Yleinen konsensus EU-kannattajien leirissä tuntuu olevan se, että nyt pitää unionia uudistaa ja Suomen pitää olla taas kerran niissä kuuluisissa päättävissä pöydissä sitä tekemässä. Unionia pitää kuulemma tehostaa lähemmäksi ihmisiä ja kansallisvaltioita. Tai jotain sinne päin. 

Tätä keskustelua unionin liittovaltiokehityksen hidastamisesta/estämisestä on kuitenkin käyty nyt jo useita vuosia. Ja paljonko se on hidastunut?

Eli käännetäänpä tämä asia toisinpäin. Jos suunnitelma tulee olla, onko näin ollen siis oikein olettaa, että näillä ”unionin uudistajilla” on selkeä suunnitelma siitä kuinka Suomi tulee niissä päättävissä pöydissä tätä tekemään? Kuinka kauan olemme valmiita odottelemaan, että unionin suunta kääntyy takaisin kohti sen alkuperäistä ajatusta? Mitä ovat ne konkreettiset asiat, joiden täytyy muuttua, jotta voimme todeta onnistunemme unionin uudistamisessa? Vai olemmeko valmiita odottelemaan vaikka tuomiopäivään saakka sitä, että josko se kohta?

Loputon status quon vaaliminen vakauden nimissä voi joskus olla myös pelon aiheuttamaa lamaantumista. 

Miksi Suomen EU-uskovaiset pelkäävät kansanäänestystä?

Tiistai 28.6.2016 klo 10.00

Brexitin jälkimainingeissa on syntynyt voimakasta keskustelua siitä, tulisiko myös Suomessa järjestää kansanäänestys jäsenyydestä Euroopan unionissa. Ottaen huomioon, että viimeksi suomalaisilta kysyttiin EU-jäsenyydestä pari vuosikymmentä sitten, olisi ehkä syytä. Varsinkin kun unioni on jotain ihan muuta kuin viimeksi äänestettäessä mainostettiin. 

Vähemmän yllättäen ajatus on tyrmätty saman tien, jopa hyvin korkeilta tahoilta. Turha sitä kai on kansalta kysyä. Varsinkin kun juuri kysyttiin pari vuosikymmentä sitten. Brittien halu uusia muutama päivä sitten suoritettu äänestys on monella suulla todettu perustelluksi vaateeksi, mutta suomalaisilta ei tarvitse ilmeisesti kysyä edes kerran vuosikymmenessä onko kukaan täällä tullut katumapäälle.

Hämmentävintä tässä on kuitenkin se, että samoilla EU-kannattajien suilla vakuutellaan, että suomalaiset ovat niin fiksuja ja koulutettuja, että varmasti ovat unionin kannalla. Ei epäilystäkään. Onko siis joku syy, miksei unioniuskovaiset halua ottaa itselleen ”varmaa voittoa” kansanäänestyksestä. Sillähän sitä sitten tukkisi kriitikkojen suun pitkäksi aikaa, kun Suomen EU-myönteinen kansa antaisi siunauksensa. 

Vai voisiko kuitenkin olla niin, että tietyissä piireissä pääministeriä myöden on puseroon hiipinyt epäilys, että Suomenkin kansa saattaisi äänestää ”väärin”? 

Vähän niin kuin britit. 

Lapselle subjektiivinen oikeus vanhempiinsa

Tiistai 10.11.2015 klo 19.01

Hallituksen kaavailema subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on noussut tapetille, ainakin opposition puheissa. Opposition mielestä rajoituksen myötä lasten yhdenvertaisuus kärsii ja heidän varhaiskasvatuksensa vaarantuu. Onko todellakin näin?

Tällä hetkellä subjektiivinen päivähoito-oikeus voi olla kokopäiväinen eli kotona oleva vanhempi voi siis viedä lapsensa hoitoon aamusta iltaan. Tätä oikeutta ollaan rajoittamassa niin, että kotona oleva vanhempi voi viedä lapsen hoitoon vain osaksi päivää. Eli toisin sanoen rajoituksen vastustajat ovat sitä mieltä, että lapsen tulevaisuus heitetään härskisti romukoppaan, jos kotona koko päivän viettävä vanhempi ei saa viedä lastansa koko päiväksi muualle hoitoon!

Kukaan ei varmasti ole eri mieltä siitä, että lapsen varhaiskasvatus on tärkeää ja ns. ”maksaa” itsensä takaisin tulevaisuudessa. Kukaan ei varmaan myöskään kiellä sitä, etteikö meillä olisi tärkeätä työtä tekeviä kovan luokan ammattilaisia päiväkodeissa tätä työtä tekemässä. Mutta muutama kysymys väistämättä herää. Jos lapsen oikeus kokopäiväiseen kasvatukseen hoitolaitoksessa on niin pyhä, miksei lapsen oikeus viettää aikaa vanhempiansa kanssa ole? Entä onko todellakin luottamus suomalaisiin vanhempiin sellaisella tasolla, ettei heitä voi pitää muuta kuin lapsensa varhaiskasvatuksen pilaajina?

 Olisiko kuitenkin jopa lapsenkin kannalta optimaalisinta, että hänen varhaiskasvatukseensa kuuluisi sekä ryhmässä toteutettu ns. ammattilaisen ohjaama toiminta, sekä kotona vanhempien toimesta tapahtuva yksilöllisempi yhdessäolo? Ja jos nämä kaksi, koti ja hoitopaikka, saadaan vielä tekemään yhteistyötä, niin silloin ollaan varmasti oikealla tiellä. On myös tietenkin olemassa perheitä, joissa lasten ei ole hyvä olla vanhempiensa kanssa. Mutta tällaisissa tapauksissa olisi varmasti syytä tarjota jotain muita välineitä kuin subjektiivista päivähoitoa.  

Lapset eivät ole tyhmiä, kaikkea muuta. Jos lapsi viettää koko päivän muualla kuin kotona, ja samaan aikaan äiti tai isä on kotona, hän kysyy itseltään miksi näin on? Jos hänelle vastataan, että ”me vaan varmistamme sinun yhtäläisiä oikeuksia”, tyydyttääkö vastaus häntä? Vai katsooko lapsi, että hänellä tulisi olla myös subjektiivinen oikeus viettää aikaa omien vanhempiensa kanssa?

Itse uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Eurooppalainen identiteetti fantasiaa

Tiistai 14.7.2015 klo 16.20

Kreikan tukipakettien uutisoinnin myötä on tullut jälleen kerran pinnalle erikoinen ajatus: mikä on tämä unelma yhdestä ja yhtenäisestä Euroopasta ja miksi se on tavoittelemisen arvoinen asia? On saatu lukea kuinka mm. Suomi on tuhoamassa ”yhteisen Euroopan unelmaa”. Mikä tämä Euroopan federalistien unelma sitten on? Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan kansallisvaltioiden lopettaminen, tai ainakin niiden vaikutusvallan vähentäminen, sekä koko Euroopan muuttaminen yhden lipun alle laulamaan yhtä kansallishymniä yhteisessä pääkaupungissamme Brysselissä, jossa maksuvälineenä on tietenkin yhteinen valuuttamme euro. 

Monella federalistilla tarkoitusperät ovat varmasti vilpittömät ja he vakaasti uskovat, että tällaisella kehityksellä pystymme lopettamaan erimielisyydet ja toimimaan yhtenä rintamana maailmanmarkkinoilla rauhan ja hyvinvoinnin puolesta. Vaikka idea on kaunis, todellisuus ei sitä kohtaa. 

Eurooppalaiset ihmiset ovat kautta aikain luoneet oman identiteettinsä kansallisvaltioiden ympärille. Vaikka nationalismilla on aikojen saatossa ratsastettu sairaisiin ja hirvittäviin tekoihin, ei nationalismin saama yltiönegatiivinen leima ole kuitenkaan reilu. Kansallismielisyydestä on kuitenkin kummunnut myös paljon hyvää. Erityisesti silloin kun se koetaan yhteisöllisyyttä ja yhtenäisyyttä voimistamana positiivisena tekijänä. 

Mistä tulemmekin siihen alkuperäiseen kysymykseen: voiko Euroopan asukkaista tulla eurooppalaisia? No, käsi ylös kuinka moni esittelee itsensä kaukomailla eurooppalaiseksi? Euroopan kansat ovat monella tapaa niin erilaisia, että niiden keinotekoinen änkeäminen yhteen ja samaan muottiin ei yksinkertaisesti tule toimimaan. Kreikkalainen on edelleen kreikkalainen ja suomalainen on edelleen suomalainen. Ja molemmat ovat sitä ylpeästi. Mutta tämä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö nämä kaksi erilaista ihmistä voisi olla hyviä ystäviä ja saada yhdessä merkittäviä asioita aikaiseksi.  Ilman, että joku yrittää heistä molemmista tehdä jotain mitä he eivät ole, eivätkä halua olla.

Naapurin kanssa voi pärjätä myös ilman, että menee hänen kanssaan naimisiin ja perustaa yhteisen perheen. Oli se naapuri sitten mistä tahansa kotoisin. 

Jos laki ei suojele, mitä jää jäljelle?

Tiistai 23.6.2015 klo 16.09

Myönnän, että tätä kirjoittaessa on verenpaineeni hieman normaalia korkeampi. Tämä johtuu siitä, että luin juuri Tapanilan joukkoraiskauksesta langetetut käräjäoikeuden tuomiot ja niiden perustelut. Kolme tekijää oli kukin saanut n. vuoden ehdollisen tuomion. Lieventäviä asianhaaroja oli oikeuden mukaan mm. tapauksen saama julkisuus. Kyllä, tapauksen saama julkisuus pienensi tuomioita. Tämän lisäksi oikeus katsoi, että joukolla tehty raiskaus ei tehty yksissä tuumin. Eli kaveriporukka siis toisista tietämättään raiskasivat saman henkilön, samassa paikassa ja vieläpä samaan aikaan.

Sympatiani ovat uhrin ja hänen omaistensa puolella, voin vain kuvitella tuskan. Itselläni on kotona neljä naispuoleista esiteiniä siirtymässä pikkuhiljaa kohti ”isoa maailmaa” ja sen mahdollisuuksia ja vaaroja. Vanhemmilla on aina pelko lastensa turvallisuudesta, mutta tämän päivän Suomessa tämä pelko valitettavasti vaan kasvaa päivä päivältä. Viattomia ihmisiä traumatisoidaan loppuiäksi oksettavilla teoilla ja maan oikeuslaitos katsoo oikeuden tapahtuneen kun syylliset eivät istu päivääkään telkien takana. 

Rikoksista langetetuista tuomioista puhuttaessa on autuaasti unohdettu yksi rangaistusten tärkeimmistä tehtävistä: pelotevaikutus. Rangaistukset tulee olla sellaisella tasolla, että jo niiden olemassaolo ehkäisee rikoksia. Ihmisten fyysiseen koskemattomuuteen liittyvissä rangaistuksissa tämä ajatus tulisi olla kaikista kirkkain. 

Mieleen vääjäämättä hiipii ajatus, ettei tämän maan laki enää suojele kansalaisiaan niin kuin sen pitäisi suojella. Olennainen kysymys, jota jokaisen olisi hyvä punnita, on se mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun ihmisten luotto lakiin häviää kokonaan. Uskallan veikata, että se on jotain, mitä kukaan meistä ei halua nähdä. Nyt on viimeiset hetket toimia. 

Hyvätuloisen kyykytys

Keskiviikko 3.6.2015 klo 16.13

Uusi hallitusohjelma puhuttaa tällä hetkellä kiivaasti ympäri sosiaalista mediaa. Erityisesti leikkaukset ja tulkinnat kaikkien osallistumisesta yhteisiin talkoisiin ovat olleet tapetilla. Itseni on nyt pakko puuttua yhteen hokemaan, jota tällä hetkellä hoetaan enemmän kuin mitään muuta: hyvätuloiset eivät osallistu! Tällä pyritään siis sanomaan, että hyvätuloisten pitäisi osallistua yhteisiin taloustalkoisiin huomattavasti enemmän kuin nyt ja että ainoastaan pienituloiset kantavat raskaitten aikojen painon selässään!

Ihan ensimmäiseksi näitä väitteitä tarkasteltaessa on syytä jälleen kerran laittaa termit ojennukseen. Kuka on hyvätuloinen, kuka huonotuloinen ja kuka on rikas? Erilaisia raja-arvoja on varmasti esitetty paljonkin, mutta olennaista tässä keskustelussa olisi tajuta ero hyvätuloisen ja rikkaan välillä. Tällä hetkellä molemmat ryhmät paiskataan armotta tuohon pienen ihmisen kurimusta edesauttavien paholaisten ryhmään, jotka eivät kanna korteensa kekoon yhteisen hyvinvointivaltiomme puolesta. 

Teen oman määritelmäni ja totean, että yli 50 000 euroa ansiotuloina vuodessa tienaava voi sanoa olevansa ihan hyvin tienaava. Ennen kuin kukaan pillastuu, en väitä, että 45 000 tienaava olisi pienituloinen. Ohimennen huomautettakoon, että itse en ole määritelmän mukainen hyvätuloinen. Hieman ihmisen vähennyksistä riippuen, 50 000 euroa ansiotuloina tienaavan ansiotuloveroprosentti on suunnilleen 30-35 %. Tästä ylöspäin progressio huolehtii, että ehkä n. 80 000 vuosituloilla aletaan makselemaan jo reilusti yli 40 % veroa. 100 000 euroa tienaavan kohdalla voidaankin jo todennäköisesti todeta, että n. puolet tienesteistä menee veroihin. 

Tästä tullaankin siihen perustavaa laatua olevaan kysymykseen: Voiko joku väittää, että ihminen, joka laittaa joka toisen työllään tienaamistaan euroista yhteisen hyvinvointivaltiomme ylläpitoon, ei kanna omaa korteensa kekoon? Itse väittäisin, että juurikin nämä ihmiset kantavat. Ja voipi olla, että motivaatio tämän jatkamiseen ei ainakaan parane nykyisellä leimaamisella. Rikkaan ja hyvätuloisen niputtaminen samaan joukkoon on yhtä virheellistä kuin pienyrittäjän ja pörssiyhtiön suuromistajan niputtaminen samaan kastiin. 

Se, pitäisikö oikeasti rikkaiden osallistua enemmän ja millä lailla, on sitten eri keskustelu. 

Rangaistukset yleisen oikeuskäsityksen vastaisia

Maanantai 23.3.2015 klo 13.28

Jälleen on ihmisten parissa noussut puheenaiheeksi jo pidemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys Suomen oikeuslaitosta ja sen langettamia tuomioita vastaan. Enenevässä määrin joudumme lehdistä lukemaan mitä kuvottavimmista rikoksista, joista rangaistukset ovat täysin riittämättömät. Myös erilaisista rikoksista langetettujen rangaistusten välinen vertailu tuo erikoisia piirteitä esiin harjoitetuista käytännöistä. Tästä esimerkkinä ovat mm. omaisuusrikoksista langetetut rangaistukset, jotka huomattavan usein saattavat olla kovemmat kuin väkivaltarikoksista. 

Oman oikeustajuni mukaan henkilöön kohdistuvat rikokset tulisi pääsääntöisesti olla aina kovemmin rangaistavia rikoksia kuin omaisuuteen kohdistuvat. Omaisuusrikosten rangaistuksia ei kuitenkaan tulisi pienentää vaan henkilön fyysiseen koskemattomuuteen kohdistuvista rikoksista langetetut rangaistukset tulisi merkittävästi koventua. Ei vaan yksinkertaisesti voi olla niin, että uhrin loppuelämän pilannut tekijä saa muutaman vuoden tuomion, josta istuu ainoastaan osan. Tämän lisäksi kaikki epämääräiset ”paljousalennukset” sekä ”kohtuullistamiset” tulisi vakavissa rikoksissa poistaa kokonaan. Rangaistusten tulisi myös toimia ns. pelotteena, eli niiden pitäisi ehkäistä rikoksia jo pelkällä olemassaolollaan. Pahoin pelkään, ettei nykyisillä rangaistuksilla tällaista vaikutusta ole. 

On yleisen yhteiskuntarauhan kannalta ensiarvoisen tärkeää, että oikeuden langettamat tuomiot ovat linjassa kansan yleisen oikeuskäsityksen kanssa. Muuten usko oikeusjärjestelmäämme horjuu ja se voi johtaa kaikkien kannalta negatiivisiin seurauksiin. 

Euro-junan päätepysäkki

Tiistai 30.12.2014 klo 12.44

Viimeisimmät uutiset Kreikan poliittisesta myllerryksestä on nostanut jälleen kerran yhteisen valuuttaliittomme euron ja sen toimivuuden ihmisten huulille. Euro valuutta-alueena rikkoo useaa keskeistä talousoppia toimivista valuuttaliitoista. Ensinnäkin yhteiseen valuuttaan kuuluvat jäsenet olisi hyvä olla suunnilleen samalla tasolla taloudelliselta profiililtaan. Näin ei tietenkään euro-alueen kohdalla ole, koska euroon on poliittisista syistä hyväksytty jäsenmaita joiden ei siihen olisi pitänyt kriteerien mukaan päästä. Tämä on johtanut vääjäämättä tilanteeseen, jossa eri alueet ovat kärsineet ns. liian vahvasta valuutasta, joka on heijastunut heidän talouteensa mm. viennin heikentymisenä. Euro-alueen sisäisen taloudellisen eriarvoisuuden myötä alueen maat voidaankin nykyään lukea kahteen kastiin: ”varakkaisiin” ja ”ongelmissa oleviin”.  Ja näiltä varakkailta, joihin Suomi vielä luetaan, odotetaan heikompien taloudellista avustamista ”yhteisen hyvän nimissä”. Tämä tulonsiirtokehitys tulee todennäköisesti vain voimistumaan tulevaisuudessa, esimerkiksi Etelä-Euroopan maiden velanottotahti alkaa olla päätähuimaavalla tasolla, joka ei voi kestää loputtomiin. Voidaan siis olettaa, että yhteisvastuupolitiikka tulee jatkumaan, todennäköisesti voimistumaan. 

Euron selkeä haitta Suomen kannalta on myös kontrollin puute omaan valuuttaan. Euron arvon kontrollointi ei ole Suomen käsissä eikä näin ollen käytettävissä suhdannevaihteluiden tasaamiseen devalvoinnin myötä. Ja koska valuutalle ei pystytä suorittamaan ulkoista devalvointia, syntyy maassamme sisäistä devalvaatiota eli palkkatason alenemista, kustannusten nousua, ostovoiman heikkenemistä jne. Tämä kehitys on jo kaikkien nähtävissä joka puolella Eurooppaa. 

Merkittäviä positiivisia puolia nykyiseen euroon kuulumiseen on haastavaa löytää. Voidaan siis todeta, ettei Suomen jäsenyys nykyisessä valuuttaunionissa ole tämän maan tai sen ihmisten kannalta kannatettava asia ja näin ollen pitäisi välittömästi aloittaa toimet siitä irtaantumiseen ja vaihtoehtojen kartoittamiseen. Yhtenä vaihtoehtona voitaisiin pitää esim. yhteisen Pohjoismaisen valuuttaliiton perustamista, mutta tämä ei tuskin ole mahdollista ainakaan nopealla aikavälillä. Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi palaaminen omaan kelluvaan valuuttaan. Näin saisimme kontrollin takaisin ja pystyisimme aloittamaan tarvittavat toimenpiteet taloutemme voimistamiseksi. Euro voisi käytännön syistä olla jonkin aikaa rinnakkaisvaluuttana, mutta tavoitteena tulisi olla siitä täydellinen irtautuminen. 

Tämänhetkisessä Euroopan taloustilanteessa voidaan nähdä, että omaa valuuttaa käyttävät valtiot ovat selvinneet taantumasta keskimääräisesti muita paremmin. Tästä huolimatta esim. korkotaso kyseisissä maissa ei ole suurempi kuin euro-maissa, vaikka korkojen nousulla halutaan pelotella omaan valuuttaan siirtymisen negatiivisena puolena. 

Euro on kuin juna, jonka raiteet päättyvät mereen. Junan kuljettajina toimivat ovat vauhtisokeudessaan mahdotonta enää vakuuttaa pysäyttämään junaa, he päinvastoin lisäävät vauhtia. Kysymys kuuluu mitä tekee matkustajavaunussa istuva Suomi? Nyt tarvitsemme rohkeita päätöksiä ja toimintaa päätösten mukaisesti. Käsien päällä istuminen saa riittää. Miksi Suomi jättäytyisi valuuttaliittoon, joka on Suomelle ja ennen kaikkea suomalaisille ihmisille selkeästi haitallinen? Miksi me istuisimme edelleen junassa, kun raiteet loppuvat?